Vesa Raiskila

Suomella ei ole ensinnäkään varaa tukea Ukrainaa kustannuksista piittaamatta, eikä Suomen toisaalta pidä hankkiutua osapuoleksi sodassa, jonka juurisyyt on mediassa jätetty käsittelemättä ja joka alkoi jo keväällä 2014 (eikä vasta helmikuussa 2022) Ukrainan presidentin Viktor Janukovitsin tultua syrjäytetyksi Yhdysvaltain tukemassa Maidanin vallankumouksessa. Tästä Pandoran lippaan avaamisesta seurasi Itä-Ukrainan venäjänkielisen ja -mielisen väestön oikeuksien karsiminen, mikä johti itäisten alueiden irtautumiseen Ukrainan vallankumoushallinnosta, joka sitten aloitti sotilasoperaatioon kapinallisalueiden palauttamiseksi hallintaansa. Aseiden toimittamisen sijaan Suomen pitää panostaa rauhanneuvotteluihin enempien uhrien ja tuhojen välttämiseksi. Diplomatiaa pitäisi edes yrittää!

Suomen pitää säilyttää riittävä itsenäinen puolustuskyky, mutta puolustusmenojen tarve on arvioitava kansallisesti sitomatta menojen suuruutta Naton tavoitteisiin. Puolustusmenojen suuruutta tärkeämpää on noudattaa ulkopolitiikkaa, joka tukee Suomen pysymistä konfliktien ulkopuolella.

Opetusryhmien koko ei saa nousta niin suureksi, että oppiminen vaikeutuu. Säästöjä pitää hakea muualta, ja niitä on löydettävissä esimerkiksi toisten EU-maiden epämääräisiin kohteisiin kanavoituvista rahoista, tuloksiltaan heikoiksi jäävistä kehitysyhteistyöhankkeista ja kotimaan huonommin perusteltavista rahanieluista.

Ehdotetun ratkaisun kokonaishyödyt ja -haitat pitää selvittää perusteellisissa tutkimuksissa, joissa otetaan huomioon kokemukset muista maista. Muutoksia toimintatapoihin tarvitaan joka tapauksessa huumeiden käytön yleistymisen myötä. Esimerkiksi vuonna 2018 tehdyssä, 15–69-vuotiaille suunnatussa kyselytutkimuksessa noin neljäsosa vastanneista ilmoitti kokeilleensa jotain huumetta ainakin kerran elämässään, ja huumeisiin liittyvien kuolemien määrä on kasvanut merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa on kyse perusluonteisista palveluista, joita kaikki tarvitsevat enemmän tai vähemmän. Sen rahoituksen riittämättömyys heijastuu helposti lisäkustannuksina muillakin yhteiskunnan alueilla. Pelkkä rahojen siirto soteen ei kuitenkaan riitä, vaan rahat on myös kohdennettava järkevästi. Rakenteita on uudistettava poistamalla päällekkäisyyksiä ja ottamalla "löysät pois", suuntaamalla enemmän resursseja sairauksien ennaltaehkäisyyn ja antamalla hoitajien keskittyä tärkeimpään eli ihmisten hoitamiseen.

Kukaan ei synny rikolliseksi. On panostettava ennen kaikkea rikosten ennaltaehkäisyyn mm. puuttumalla mahdollisimman varhain rikollisuudelle altistaviin sosiaalisiin ongelmiin. Nuorisotyön avulla voidaan estää rikollisuuteen ajautumista. Rikoksista on kuitenkin langetettava oikeudenmukaisia rangaistuksia rikoksentekijän iästä riippumatta.

Työttömyyttä pitää pyrkiä vähentämään ensisijaisesti tekemällä yrityksille helpommaksi työllistää ihmisiä, lisäämällä positiivisia kannustimia työntekoon ja parantamalla työllisyyspalveluja. Jos ihmisellä on vaikeuksia työllistyä, ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaaminen ei paranna hänen mahdollisuuttaan keskittyä työnhakuun eikä lisää hänen työllistymisensä todennäköisyyttä.

Työvoimavaje on pyrittävä täyttämään ensisijaisesti kotimaisella työvoimalla. Esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentely on tehtävä houkuttelevaksi suomalaisille. Erityisesti viime vuosina harjoitettu politiikka on kuitenkin ajanut ihmisiä pois alalta. Syitä ovat olleet heikko palkkaus, työolot ja arvostuksen puute, mutta myös työntekijöiden painostaminen ja usein käytännössä pakottaminen ottamaan koronainjektioita, jotka eivät tunnetusti estä tartuntoja, joiden jakeluaikana sairastavuus on päinvastoin dramaattisesti lisääntynyt ja joiden haittavaikutukset ovat olleet valtavat jopa surullisen kuuluisaan sikainfluenssarokotteeseen verrattuna. Pitkälti poliittisin päätöksin aiheutettu työvoimapula on korjattava muilla keinoin kuin paikkaamalla sitä ulkomaisella työvoimalla.

Velkaa on alettava vähentää, mutta se täytyy tehdä pitkäjänteisesti ja lyhentämisen vaikutukset tiedostaen. Leikkaukset on tehtävä kohdennetusti pienimmän haitan periaatteella ja siten, etteivät ne heikennä kohtuuttomasti eri väestöryhmien ja yksilöiden tilannetta.

Palkkojen verotusta on hyvä alentaa kohti EU:n keskiarvoa, mutta nykytilanteessa maltilliseen tahtiin. Ostovoiman nousu lisää talouskasvua ja kannustaa työntekoon ruokkien tätä kautta positiivista kehitystä. Tarvittavat leikkaukset on kohdennettava oikeudenmukaisesti.

Energiavirasto on suoriutunut huonosti sähkönmyyntihintojen kohtuullisuuden valvonnasta, ja Nord Pool -sähköpörssi toimii pikemminkin sähköntuottajien kuin kuluttajien eduksi. Energian hinnan noususta kärsiviä kuluttajia on tuettava, mutta tuet on nähtävä väliaikaisina toimenpiteinä, ja korkeiden sähkönhintojen perussyihin pitää tosissaan puuttua muuttamalla kuluttajien kannalta huonosti toimivia rakenteita. On muistettava, että sähkön hinta Suomessa lähti voimakkaaseen nousuun jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, joten korkeita hintoja ei voi perustella vain sodan vaikutuksilla. Sähkö on katsottava perushyödykkeeksi, jonka käyttö ei saa olla kallista kuluttajille.

Vaikka unohdettaisiin kiistely ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta tai sen voimakkuudesta, Suomen hiilidioksidipäästöjen osuus maailman mittakaavassa on joka tapauksessa häviävän pieni. Hakkuiden vähentämisellä ei olisi käytännössä merkitystä. Sitä vastoin luontokadon uhka ja tarve säilyttää lajien moninaisuus on otettava huomioon hakkuiden suunnittelussa ja toteuttamisessa. Luontoarvot ja metsien talouskäyttö ovat sovitettavissa yhteen.

Vaikka kaikki inhimillinen toiminta lakkaisi Suomessa, tällä olisi hyvin pieni vaikutus maailman tilastoihin. Suomen ei tarvitse esittää suunnannäyttäjää, eikä varsinkaan jos toimenpiteiden seuraukset yhteiskunnallemme ovat haitalliset. Lisäksi on huomattava, että lukuisten arvostettujen tutkijoiden mukaan ei ole mitään ilmastohätätilaa, siinä missä ilmastotoimista ovat hyötyneet ennen kaikkea samat tahot, jotka ovat olleet luomassa ilmastohysteriaa.

Henkilöauto on monelle välttämätön kulkuväline. Esimerkiksi kodin ja työpaikan väliset matkat voivat olla hankalia toteuttaa järkevässä ajassa muulla kulkuvälineellä kuin henkilöautolla. Ruuhkamaksu olisi epätasa-arvoistava väline. Ruuhkamaksujen sijaan joukkoliikennettä voidaan kehittää vastaamaan entistä paremmin ihmisten liikkumistarpeisiin.

Eläinten olot turkistarhoilla ovat huonot eikä niillä ole mahdollisuuksia lajityypilliseen käyttäytymiseen. Suomessakin on valmistauduttava turkistarhauksen lopettamiseen, mutta siirtymäajan ja muiden tarvittavien toimenpiteiden puitteissa sekä parantaen turkiseläinten olosuhteita siirtymäaikana. Laillista elinkeinoaan harjoittavia ihmisiä ei voi vain yhtäkkiä jättää tyhjän päälle.

Verojen korottaminen on pääsääntöisesti oikeudenmukaisempaa ja tasapuolisempaa kuin eri väestöryhmien tarvitsemien palveluiden ja etuuksien leikkaaminen.

Joissain tapauksissa johtajien hyvin korkeat palkat voivat tuntua kohtuuttomilta, eikä huippupalkoilla ole aina ollut korrelaatiota sen kanssa, miten hyvin toimintaa on johdettu. Yksityiset, valtioon liittymättömät yritykset saavat maksaa johtajilleen sopivaksi katsomaansa palkkaa, mutta valtioon ja kuntiin kytkeytyvissä toiminnoissa johtajienkin palkkojen on oltava kohtuullisia.

Valtion pitää säädellä markkinoiden toimintaa, mutta vain sen verran mikä on välttämätöntä markkinoiden häiriöttömän toiminnan ylläpitämiseksi. Sähkömarkkinat ovat esimerkki alasta, jolla tarvitaan valtion tiukempaa säätelyä. Niiden toiminnassa on varsin jyrkkä ero hyötyjien (suuret sähköntuottajat) ja häviäjien (valtaosa kuluttajista) välillä.

Kysymys on ongelmallinen, sillä sosiaaliturva ei ole riittävä kaikille sitä tarvitseville suomalaisille, kun taas joissain tapauksissa sosiaaliturva voi toimia kannustinloukkuna. Toisaalta monet maahanmuuttajat pääsevät Suomessa lähtömaihinsa verrattuna korkean sosiaaliturvan piiriin, mikä on omiaan houkuttelemaan turvapaikkaturismiin.

Valtion ja kuntien yritysomistuksia ei ole enää tarvetta vähentää. Valtio on myynyt arvokkaita yrityksiä pilkkahintaan ulkomaille. Sen sijaan valtion omistajaohjauspolitiikkaa pitää kehittää, jotta Fortumin kaltaiset virheet eivät toistuisi.

Tietynlainen kulttuurillinen moninaisuus on hyvä ja yhteiskuntaa rikastuttava asia, mutta sen lisääminen ei ole itseisarvo. Monikulttuurisuuteen liittyvät ongelmatkin on tiedostettava (vrt. Ruotsin tilanne) ja niistä on voitava keskustella vapaasti ja ilman leimaamista. Maahanmuuttopolitiikan on oltava kontrolloitua ja hallittua, ja ongelmat on pyrittävä ennaltaehkäisemään huolehtimalla maahanmuuttajien integroitumisesta yhteiskuntaan.

Kristillisissä arvoissa on paljon hyvää, mutta vastaavia arvoja on myös ei-kristityillä toimijoilla. Kristinusko voi ohjata eri poliitikkojen toimintaa eikä siinä ole mitään moitittavaa, mutta kristilliset instituutiot, siinä missä muidenkin uskontojen instituutiot, on pidettävä erillään poliittisesta päätöksenteosta.

Sukupuolten moninaisuus otetaan jo riittävän hyvin huomioon Suomessa. Suuri valtaosa kansasta näkee ihmiset miehinä ja naisina, ja vaikka muunsukupuolisten oikeudet on turvattava, niitä ei pidä myöskään laventaa siten, että biologiseen sukupuoleensa samaistuva väestön valtaosa kokee oikeuksiensa samalla kaventuvan. Varsinkin lasten pitää saada kehittyä rauhassa ja vanhempien (ja päättäjien!) pitää ymmärtää, että lapsen sukupuoli-identifikaatio voi vaihdella ennen vakiintumistaan murrosiässä tai sen jälkeen. Sukupuolen vaihtamisen on oltava täysi-ikäisten ihmisten tietoon ja riittävän pitkään harkintaan pohjaava valinta.

Rakkauteen kuuluu rajojen asettaminen. Lisääntynyt nuorisorikollisuus on yksi oire kasvatuksen laiminlyönneistä ja rajojen asettamattomuudesta.

Kysymyksessä ei tarkenneta, viitataanko siinä myös hiilidioksidi"päästöihin". Ympäristön saastuttamista on pyrittävä vähentämään, mutta hiilidioksidi ei ole saaste, vaan yksi elämän edellytyksistä. Suomen ei tarvitse olla suunnannäyttäjä kiistanalaisissa asioissa. Suomen ympäristötoimenpiteet tulee tehdä kansallisista lähtökohdista käsin ja vankan tieteellisin, ei ideologisin, perustein.

Poliitikot ovat Suomen kansan valitsemia, ja he ovat vastuussa ennen kaikkea suomalaisille, joiden elinoloja heidän tulee ensisijaisesti turvata ja parantaa. Tämä on tervettä kansallista itsekkyyttä. Tosin silloin kun poliitikkojen toimet ovat järkeviä, ne voivat palvella muitakin kuin vain suomalaisia. Tällä hetkellä vallassa olevien poliitikkojen toiminta ei ilmennä suomalaisten etujen ajamista, vaan alisteisuutta globalistisille tavoitteille, kuten "suurta nollausta" (The Great Reset) ja yksityiseen omistamiseen radikaalia puuttumista avoimesti ajavan Maailman talousfoorumin (World Economic Forum) agendalle.

Hyvän esimerkin ristiriidasta tarjoaa pitkään suunniteltu ja lopulta hylätty Vuotoksen allashanke, joka olisi toteutuessaan kyllä työllistänyt jonkin verran ja tarjonnut säätövoimaa, mutta aiheuttanut merkittäviä ympäristöhaittoja. Laajoilla tuulivoimapuistoillakin aiheutetaan moninaisia, huomattavia ympäristöhaittoja, ja niiden rakentamista tulisi säädellä huomattavasti nykyistä tiukemmin. Se, mikä kulloinkin on "ympäristön etu", ei ole aina yksiselitteistä. Esimerkiksi eurooppalaisittain vähäpäästöisten kivihiilivoimaloiden alasajo ei ole järkevää, kun otetaan huomioon ympäristön, talouden ja työllisyyden kokonaisuus. Työpaikkojen luonti ja talous ovat yleensä yhteensovitettavissa ympäristöarvojen huomioon ottamisen kanssa. Voidaan toisaalta kysyä, pitääkö talouden loputtomasti "kasvaa".

Vahvan johtajan kaipuu voi olla juurtunut suomalaisten kollektiiviseen muistiin, mutta eri mielipiteitä ja näkökulmia on tärkeää kuunnella, punnita tarkasti ja ottaa huomioon päätöksiä tehtäessä. Sillä tavalla toimimista voi nimenomaan pitää vahvan johtajan merkkinä! Valtiomme johdossa tällä hetkellä toimivat henkilöt eivät ole vahvoja vaan heikkoja, ulkoapäin ohjattuja marionetteja, joille oman kansan etu on toisarvoinen asia.

Suomen jokaikistä kolkkaa ei ole välttämätöntä pitää asuttuna, mutta ihmisten mahdollisuuksia elää siellä missä he haluavat elää on tuettava. Vaikka erämaitakin tarvitaan, suuren osan Suomea ei pidä muuttua asuttamattomaksi erämaaksi. Ihmisiä on keskitetty jo aivan tarpeeksi suuriin asutuskeskuksiin. Elävä maaseutu viljelmineen ja karjatiloineen myös edistää maamme omavaraisuutta.

Suomi on jo riittävän kaupungistunut. Nyt on huolehdittava nykyisen kokoisista kaupungeista ja samalla tuettava maaseudun säilymistä elävänä. Asuttu maaseutu, jossa ihmiset voivat harjoittaa elinkeinojaan, kuten maanviljelyä, ylläpitää Suomen huoltovarmuutta ja omavaraisuutta.