Taru Salovaara

Ennen jokaista päätöstä on arvioitava, miten eri vaihtoehdot vaikuttavat muun muassa alueen asukkaisiin eli palvelun käyttäjiin, koko hyvinvointialueen palvelujen toimintaan, henkilöstöön ja ympäristöön. Lähiterveysasemilla hoitohenkilökunta tuntee potilaansa sekä kollegansa hyvin, mikä on iso etu. Suuremmissa yksiköissä moniammatillinen yhteistyö on helpompaa, kun kaikki ammattiryhmät ovat saman katon alla. Kummassakin on siis omat hyvät puolensa. Mielestäni lääkärin ja hoitajan vastaanoton täytyy olla saatavilla lähipalveluna jokaiselle. Lääkäri-hoitajavastaanotto ei kuitenkaan välttämättä vaadi terveysasemaa, vaan vastaanottotila voidaan järjestää muuallekin. Myös digitaaliset palvelut ovat laajenemassa, mikä tuo yhden asiointikanavan lisää.

Lähtökohtaisesti ajattelen, että eri palveluja ei tulisi asettaa vastakkain. Mielenterveyssyyt ovat kuitenkin nousseet suurimmaksi syyksi jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle jo nuorella iällä ja tämä on tilanteena kestämätön. Siksi on panostettava erityisesti lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin. Ennen kaikkea onkin rakennettava sellaista yhteiskuntaa, joka tukisi mielen hyvinvointia ja vähentäisi palveluntarvetta. Emme voi loputtomasti laittaa rahaa mielenterveydenhoitoon, vaan on onnistuttava katkaisemaan se kierre, jossa ihmiset ajautuvat yhä syvemmälle pahaan oloon ja toivottomuuteen.

Pelastustoimen palvelut ovat pitkälti lakisääteisiä, joten käytännössä asia meneekin niin, että niihin palveluihin on löydyttävä rahoitus oli tilanne mikä tahansa. Joitakin yksittäisiä asioita, kuten kaluston uusimista, koulutusta tai henkilöstöetuja voidaan karsia, mutta näilläkin voi olla negatiivisia vaikutuksia. Siten siis ensisijaisesti pyrkisin pitämään pelastustoimen budjetin vähintään nykyisellä tasolla.

Sote-uudistuksen yksi keskeinen tavoite oli siirtää painopistettä erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ihmiset saavat hoitoa, sitä halvemmaksi se tulee. Siitä näkökulmasta rahoituksen siirto sairaaloista perusterveydenhuoltoon on kannatettavaa. Sosiaalipalvelut ovat jääneet valitettavan vähälle huomiolle ja niiden resursoinnista on ehdottomasti huolehdittava. Työntekijät taas eivät ole resurssi, joka on liikuteltavissa mielivaltaisesti paikasta toiseen. Työntekijöillä on oikeus valita, missä he työskentelevät, minkä lisäksi erilaiset ammattitaitovaatimukset ohjaavat sijoittumista sote-kentällä.

Julkisella puolella eli hyvinvointialueen itse tuottamana kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten palvelut tulevat merkittävästi edullisemmaksi kuin yritysten tuottamana. Koska hyvinvointialueet ovat jatkuvassa säästöpaineessa, tämä on oikeansuuntainen toimenpide, jota myös Länsi-Uudellamaalla on jo lähdetty edistämään.

Jokaisen vanhuksen kohdalla on yksilöllisesti arvioitava, millainen palveluntarve hänellä on. Kotihoito ja yhteisöllinen asuminen ovat tietenkin halvempia hoitomuotoja ja siltä osin niiden lisäämistä kokonaisuudessa tulee tavoitella. Vaikeasti muistisairaat, monisairaat ja fyysisesti hauraat vanhukset eivät kuitenkaan pärjää kotihoidossa tai yhteisöllisessä asumisessa. Siksi on huolehdittava riittävästä määrästä ympärivuorokautisen hoivan paikkoja. Kaikista kalleinta ja inhimillisesti kestämättömintä on se, jos vanhusta pompotellaan paikasta toiseen. Kotoa ambulanssilla päivystykseen ja osastolle ja sieltä jälleen kotiin. Tämä ei ole kestävää. Siksi on tärkeää huolehtia siitä, että vanhukset pääsevät sen palvelun piiriin, jota tosiasiassa tarvitsevat - näin säästetään kustannuksissakin.

Ulkomaisia työntekijöitä halutaan tyypillisesti matalapalkka-aloille. Monilla aloilla paremmalla palkkauksella voitaisiin kattaa osa työvoimapulasta, mutta nykyinen väestön kehitys kuitenkin johtaa siihen, että työntekijöitä ei ole riittävästi tarpeeseen nähden. Siksi tarvitaan myös työperäistä maahanmuuttoa. Suomessa on myös paljon hoitoalan ammattilaisia, jotka ovat poistuneet alalta. Lisäämällä työn joustoa, parantamalla johtamista ja palkitsemalla lisäkouluttautumisesta myös nämä ammattilaiset voisivat palata alalle.

Uskon, että jollakin aikavälillä hyvinvointialueiden määrää tullaan supistamaan. Pidän kuitenkin tärkeänä, että hyvinvointialueille annetaan nyt työrauha.

Ihmisten tulee saada apua, tukea ja hoitoa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Hyvinvointialueen hallinnollisissa tehtävissä saattaa olla karsittavaa, mutta jos palvelutarjontaa lähdetään karsimaan eduskunnan päätöksellä, tavoite ennaltaehkäisystä ja varhaisesta tuesta ei toteudu.

Hyvinvointialue on tällä hetkellä käytännössä täysin riippuvainen valtion myöntämästä rahoituksesta. Jos aidosti haluttaisiin lisätä hyvinvointialueen mahdollisuuksia vaikuttaa oman alueensa palvelutarjontaan ja palvelujen laajuuteen, hyvinvointialueella tulisi olla verotusoikeus. Koska nyt tähtäimenä on rahoituslain asettama takaraja eli talouden tasapainottaminen vuoteen 2026 mennessä, mielestäni on kuitenkin järkevää seurata tilannetta siihen asti ja käydä keskustelua tulevasta vasta tämän jälkeen.

Asiakasmaksut eivät koskaan saisi olla esteenä hoitoon hakeutumiselle. Siksi asiakasmaksujen tulisi olla kohtuullisia kaikille. Hyvinvointialueen rahoitus määräytyy siten, että lähtökohtana on asiakasmaksujen lakisääteinen maksimi. Jos asiakasmaksuja alennetaan tästä, hyvinvointialueen on itse katettava tästä syntyvä alijäämä säästämällä jostakin muualta. Siksi tässä tilanteessa ajattelen, että ensisijaisesti tulisi kehittää maksualennus ja -vapautusprosessia siten, että kaikista pienituloisimmat (esimerkiksi Kelan perustoimeentulotukea saavat ja takuueläkettä saavat) voisivat saada maksuista alennusta tai vapautuksen. Pitkällä tähtäimellä on mielestäni tavoiteltava terveyskeskuskäyntien maksuttomuutta.

Huumeiden käyttöhuone vähentää tutkitusti huumeiden käyttöön liittyviä riskejä ja toisaalta mahdollistaa myös avun hakemisen huumeongelmaan. Tästä syystä valvottu tila, jossa on munn muassa mahdollisuus vaihtaa välineet puhtaisiin ja saada ohjausta vieroitukseen hakemiseen on kannatettava. Myös sosiaali- ja terveysministeriön selvitys puoltaa mahdollisuutta perustaa käyttöhuoneita kunhan lainsäädäntöön tehdään tarvittavat muutokset. Erityisesti suurissa kaupungeissa huumeiden käyttäjiä on paljon, joten kaduilla, rappukäytävissä ja leikkipuistoissa tapahtuvan käytön sijaan valvotut käyttöhuoneet siirtäisivät käytön turvallisiin tiloihin ja vähentäisivät haittaa myös ympäristölle.

Nykytilanne on hyvinvointialueiden kannalta kestämätön, sillä käytännössä hyvinvointialueet ja HUS kilpailevat samasta valtiolta tulevasta rahasta. Kuluneella kaudella HUSin tekemät leikkaukset ovat kohdistuneet erityisesti Länsi-Uudellemaalle, eikä hyvinvointialueella ole ollut juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa näihin, vaikka vaikutukset heijastuvat nimenomaan hyvinvointialueen asukkaisiin. Siksi tulisi ainakin selvittää sitä mahdollisuutta, että valtio rahoittaisi HUSia. Vähintäänkin HUSille pitäisi osoittaa sellainen erityisrahoitus valtiolta, joka kattaa HUSin valtakunnalliset tehtävät (muun muassa elinsiirrot, lasten sydänleikkaukset ja kaikista vaativimmat syöpähoidot).

Viranhaltijoiden arvion mukaan Espoon Niittykumpuun avautuva suun terveydenhuollon yksikkö tulee helpottamaan suun terveydenhuollon palveluissa olevaa ruuhkaa. Espoossa odotusajat kiireettömään suun terveydenhuoltoon ovat olleet kaikista pisimmät, joten tarve on erityisesti Espoon alueella. Espoon ohella myös Raaseporissa on ollut pitkiä odotusaikoja. Palvelusetelit ovat siitä ongelmallisia, että ne eivät kata kuin tietyn palvelun, johon ne on myönnetty ja useinkaan eivät kata kuin osan hoidon hinnasta, jolloin lasku voi tulla asiakkaalle yllätyksenä. Länsi-Uudenmaan suunta on oikea. Jos uusi yksikkö ei helpota tilannetta, on toki arvioitava tarvetta uudelleen.

Kuukautistuotteita tulisi olla helposti saatavilla heille, joilla tarve on (esimerkiksi taloudelliset vaikeudet) mutta mielestäni ei ole tarvetta järjestelmällisti jakaa niitä maksuttomasti kaikille.

Veronkorotuksia ja palveluiden karsimista tulee tarkastella aina osana isompaa kokonaisuutta. Maamme hallitus on jo leikannut heiltä, jotka ovat riippuvaisia julkisista palveluista ja sosiaalietuuksista. Yhteiskunta on yhtä vahva kuin sen heikoimmat jäsenet ja valitettavasti Suomessakin kuilu hyvin ja huonosti voivien välillä on kasvussa. Maltillinen veronkorotus on sosiaalisesti oikeudenmukaisempi vaihtoehto kuin leikkaukset heikoimmassa asemassa olevilta. Nykyisessä taloustilanteessa myös veronkorotuksiin on suhtauduttava maltillisesti.

Kysymyksen asettelu on ongelmallinen. Ihminen voi olla lahjakas ja ahkera ilman, että häntä palkitaan siitä rahallisesti. Luonnollisesti hyvin tehdystä työpaikoilla tulee myös voida palkita. Samanaikaisesti osa töistä on matalapalkkaisia, eikä niissä ole mahdollisuutta minkäänlaiseen yksilötason bonukseen riippumatta kuinka laadukkaasti työn tekee. Suomessa myös esimerkiksi monet kolmannen sektorin tarjoamat palvelut toimivat ahkerien ja lahjakkaiden vapaaehtoisten voimin, eikä tästäkään palkita rahallisesti. Varallisuuserojen kasvu myös lisää hyvinvointieroja ihmisten välillä.

Julkisen vallan tulee varmistaa kilpailun toimivuus kilpailluilla markkinoilla. Markkinoiden toimintaa tulee seurata ja puuttua mahdolliseen markkinavoimien keskittymiseen.

Sosiaalietuuksilla on tärkeää tukea ihmisiä silloin, kun he eivät pärjää muutoin. Jokaiselle voi tulee elämässä eteen tilanne, jossa tarvitsee tukea ja siksi on tärkeää huolehtia rakenteista, jotka takaavat sen. Tällä hetkellä sosiaaliturva ei kohtele suomalaisia tasavertaisesti. Esimerkiksi opiskelijat on jätetty yleisen sosiaaliturvan ulkopuolelle ja he ovat Suomessa ainoa väestöryhmä, joka joutuu ottamaan elääkseen lainaa. Inflaation noustessa lainan korot nousevat, eikä kyseessä ole enää "ilmainen raha", kuten pitkään on mainostettu. Kannustinloukkujakin sosiaaliturvassa on. Esimerkiksi työn vastaanottamisesta tulisi tehdä kannattavaa aina ja mahdollistaa ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ja osa-aikatyön yhteensovittaminen - minkä maan hallitus nyt kumosi täysin.

Valtio on Suomen suurin yksittäinen osakkeenomistaja, joka omistaa kokonaan tai osittain 69 yhtiötä. Osa omistuksista perustuu siihen, että kyseisillä yrityksillä on keskeinen rooli Suomen huoltovarmuudessa. Esimerkiksi energia-ja vesiyhtiöiden julkisomisteisuudella on vahvat perusteet koko yhteiskunnan huoltovarmuuden kannalta. Valtiolla ja kunnilla on lain mukaan vastuu huolehtia siitä, että julkiselle sektorille säädetyt velvoitteet hoituvat ja toteutuvat.

Monikulttuurisuus ja monimuotoisuus ovat hyviä asioita. Jotta voimme hyötyä tästä puolin ja toisin, kulttuurien välistä dialogia olisi käytävä nykyistä enemmän ja panostettava aitoon kotoutumiseen.

Kristilliset arvot painottavat oikeuksien ja velvollisuuksien tervettä tasapainoa ja vastuuta sekä lähimmäisen että omasta elämästä. Samanaikaisesti kristilliset arvot eivät kuitenkaan tunnusta riittävästi ihmisten monimuotoisuutta ja yhteiskunnan muuttuvia tarpeita.

Vaikka sukupuolen moninaisuus tunnistetaan nykyään aiempaa paremmin, sen huomioiminen käytännössä vaatii vielä työtä. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kouluttaminen on oleellista ja opetuksessa asiaa tulee käsitellä lasten ja nuorten kanssa ikätasoon sopivalla tavalla.

Selkeitä rajoja tarvitaan kyllä, mutta kurin ja nuhteen sijaan kunnioitus tulee ansaita lapsen kuulemisella, kohtaamisella ja hyvällä vuorovaikutuksella. Kysymyksen asettelusta voisi luulla, että kysytään haluammeko Suomen, jossa on yksi johtaja, jota kaikkien tulee kunnioittaa riippumatta siitä, mitä tekee tai sanoo.

Suomen on oltava vahva suunnannäyttäjä ilmastotoimissa. On kuitenkin keskeistä saada myös muut maat sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin.

Ensisijaisesti politiikkaa tehdään suomalaisten hyvinvoinnin eteen. Yhtä lailla meidän on kuitenkin tehtävä kansainvälistä yhteistyötä ja oltava solidaarisia muita kohtaan, huolehdittava heikoimmistamme.

Ilmaston muutoksen ja luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen ovat tulevaisuutemme kannalta välttämättömiä. Vihreään siirtymään on ollut mahdollista varautua ja investoida pitkällä aikavälillä. Tässä kohtaa on perusteltua vaatia toimia hiilineutraaliustavoitteeseen pääsemiseksi. On myös muistettava, että vihreä siirtymä luo paljon uusia työpaikkoja ja sitä kautta talouskasvua.

Politiikassa on kyse kompromisseista ja siksi meillä on myös käytössä monipuoluejärjestelmä. Asioista tulee aina neuvotella. Se, että oikeutetaan aluksi jotakin arveluttavaa, voi johtaa hyvin pian katastrofaalisiin lopputuloksiin paitsi oman maan sisällä, myös kansainväisesti - tämän olemme valitettavasti jo Yhdysvaltojen suunnalta nähneet.

Koko Suomi on pidettävä asuttuna, sillä siitä huolimatta, että yhä useampi muuttaa pääkaupunkiseudulle ja muihin suurin kaupunkeihin työn ja opiskelun perässä, elintila ja palvelut eivät mahdollista sitä, että kaikki asuisivat vain suurissa kaupungeissa. Sen sijaan voi olla järkevää yhdistää kuntia silloin, kun yksittäinen kunta ei selviä lakisääteisistä tehtävistään.

Kyllä ja ei. Kaupungistuminen luo työpaikkoja ja laajentaa palvelutarjontaa. Samanaikaisesti harvaan asutulla seudulla se tarkoittaa sitä, että työpaikat vähenevät ja palvelut siirtyvät yhä kauemmas. Kaupungistuminen antaa ihmisille kuitenkin mahdollisuuden valita, haluavatko he asua kaupungin sykkeessä vai harvemmin asutuilla kaupunkien reunamilla vai selkeästi asutuksen ulkopuolella. Oleellista on huolehtia siitä, että kulkuyhteydet säilyvät kaikkialle ja peruspalvelut ovat kohtuullisella etäisyydellä.