Lauri Lavanti

Valitettavasti on niin, että kustannustehokkainta palveluita on järjestää siellä, missä on eniten ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitää jättää syrjäisemmillä seuduilla asuvat ihmiset oman onnensa nojaan, vaan erilaiset digipalvelut ja liikkuvat palvelut tulee ottaa palveluvalikoimaan, jotta varmistetaan mahdollisimman yhtäläinen tarjonta kaikille asukkaille. Kirkkonummella tämä tarkoittaa myös sitä, että meidän tulee kaavoittaa asutusta riittävän tiiviisti, että palveluiden järjestäminen on yhä järkevää, mutta että ihmiset pystyvät elämään haluamallaan tavalla.

Mikäli mielenterveyspalvelut säilyvät niin huonolla tasolla kuin ne nyt ovat, näkyy se kustannuksina muissa palveluissa, jotka joutuvat niitä paikkaamaan. Loputtomasti ei tietenkään resursseja siirtää mielenterveyteen, mutta riittävästi siellä ei nyt ole.

Pelastustoimi on niin kriittinen palvelu, että sen toiminta on turvattava. Toki pitää pelastustoimenkin osalta varmistaa, että toiminta on mahdollisimman kustannustehokasta ja järkevää. Siitä ei kuitenkaan kannata leikata siten, että olisi riski hengenmenetyksille.

Sote-uudistuksen lähtökohtana oli se, että perusterveydenhuoltomme oli liian huonolla tolalla, koska aina erikoissairaanhoito oli ollut paikkaamassa tarvetta. Asianlaitaa ei voi korjata ilman, että perusterveydenhuoltoon laitetaan lisää resursseja, mutta samalla pitää huolehtia siitä, että erikoissairaanhoito ei kärsi liikaa.

Lastensuojelu on niin kriittinen ja tärkeä tehtävä, että hyvinvointialueen tulisi järjestää se ensisijaisesti itse. Niiltä osin, mitä yksityistä käytetään täydentämään palvelun tarjontaa, tulee palvelua hankkia mahdollisimman monelta yritykseltä, jotta markkinat säilyvät kilpailtuina ja siten edullisina. Tällä hetkellä tilanne on se, että vain kaksi hyvinvointialuetta pystyy tarjoamaan lain vaatiman tasoista lastensuojelua. Tämä on siis alue, jolta nyt jo on säästetty liiaksi, eikä asiaa auta palveluntarjonnan keskittyminen muutamalle isolle yritykselle, jolloin hintakilpailu vähenee.

Lähtökohta hoivan muodolle tulee olla yksilöllinen. Jotkut vanhukset voivat ja haluavat asua kotonaan kotihoidon tukemana tai yhteisöllisesti. Toiset tarvitsevat ympärivuorokautista hoivaa. Nykytilanne on se, että ympärivuorokautisen hoivan paikkoja on vähemmän kuin on tarvetta.

Vaikka nyt hetkittäin sote-alallakin on työttömyyttä, keskipitkällä aikavälillä työvoimapula tulee jälleen vaivaamaan alaa. Koska kotimaiset osaajat eivät yksinkertaisesti riitä tarpeisiimme, pitää ulkomailta saada houkuteltua lisäksi henkilökuntaa. Se tosin tarkoittaa sitä, että meidän pitää panostaa kielenopetukseen ja perehdytykseen. Lisäksi meidän pitäisi sujuvoittaa ulkomailla suoritettujen tutkintojen tunnustamista, jotta ammattilaiset eivät joudu työskentelemään muilla aloilla.

Suomi on liian pieni maa näin monelle hyvinvointialueelle. Myös asiantuntijat ovat tästä samaa mieltä. Erityisest Uudenmaan erityisratkaisu, jossa erikoissairaanhoito on HUSin vastuulla, mutta perusterveydenhuolto ja sosiaalipalvelut 5 eri hyvinvointialueen vastuulla, menee täysin koko soteuudistuksen ajatusta yhden luukun palveluista vastaan. Hätäillen sitä ei kuitenkaan kannata tehdä, vaan hallitusti, jotta asukkaiden palveluihin ei tule tarpeettomia katkoksia. Esimerkiksi juuri nyt alueet ovat toimineet vasta kaksi vuotta, ei kannata vielä lähteä yhdistelemään niitä, vaan odottaa toiminnan ensin vakiintuvan.

Hyvinvointipalvelut ovat toki yksi merkittävin menonlähde valtiolle, mutta niillä on myös vaihtoehtoiskustannus, joka ei ole mitätön. Jos hyvinvointipalveluista leikataan liikaa, se alkaa näkyä työvoiman kunnossa ja määrässä. Ja vaikka kuinka paljon leikattaisiin, henkeä uhkaavaa hoitoa tuskin leikattaisiin, jolloin vain useampi vaiva pääsisi pahenemaan henkeä uhkaavaksi ennen sen hoitamista. Siinä ei säästyisi rahaa eikä se olisi kovin inhimillistä. Sinänsä on totta, että jos ei esimerkiksi väestörakenteellemme tai tuottavuudellemme tapahdu jotain, on rahoituksen kanssa vaikeuksia tulevaisuudessa, mutta molempia pystyttäisiin kyllä parantamaan huomattavasti.

Niin kauan kun valtio asettaa hyvinvointialueille vaatimukset siitä, mitä palveluita niiden pitää tuottaa, ja kontrolloi niiden budjettia, ovat hyvinvointialueet vain nukkehallitsijoita. Jotta alueet olisivat oikeasti autonomisia ja pystyisivät priorisoimaan haluamallaan tavalla, pitää niille antaa oikeus vaikuttaa myös tulopuoleensa. Tämä ei kuitenkaan saa tapahtua siten, että kokonaisveroaste nousee, vaan kustannusneutraalisti osoittamalla osa nykyisestä tuloverotuksesta valtiolta hyvinvointialueille. Hyvinvointialueiden rahoitusta ei myöskään saa siirtää kokonaan alueveron päälle, että alueellinen tasa-arvo säilyy.

Mikäli maksuista luovuttaisiin kokonaan, olisi riskinä terveyskeskuspalveluiden turha käyttö. Pieni maksu on hyvä olla olemassa, jotta apua haetaan vain silloin kun se on tarpeen. Samaan aikaan olisi kuitenkin maksujen tasoa laskettava, maksukatto eri palveluiden välillä yhdistettävä ja varmistaa, että sote-palveluiden maksut eivät johda kohtuuttomiin tilanteisiin. Nykytilanteessa kun hyvinvointialueilla ei ole muita keinoja parantaa rahoitustaan, on Länsi-Uudellamaalla nostettu asiakasmaksut niin korkeiksi kuin laki sallii, ja niiden tasoa pitäisi laskea. Muuten on riski, että ihmiset jättävät hoitoon hakeutumisen välistä taloudellisista syistä.

Kovia rangaistuksia on nyt kokeiltu 70-luvulta lähtien, ja lopputuloksena huumeiden käyttö on yleistynyt. Nyt olisi aika kokeilla tutkijoidenkin jo pitkään suosittelemia pehmeämpiä keinoja. On lähtökohtaisestikin hyvin nurinkurista rangaista ihmistä siitä, että hän on jäänyt koukkuun addiktoiviin aineisiin. Se ei tietenkään tarkoita, että yhteiskunnan pitäisi alkaa jotenkin huumepositiiviseksi, jossa kannustaisimme ihmisiä huumeiden käyttöön. Vaan se tarkoittaa sitä, että sen sijaan, että rankaisemme addikteja addiktiostaan, hoidamme heitä. Että poistaisimme rangaistuksen uhan, jotta apua tarvitsevat uskaltaisivat apua pyytää. Käyttöhuoneiden tärkein toiminto ei itse asiassa edes ole se, että sinne pääsee käyttämään huumeita, vaan se, että siellä on matalan kynnyksen apua tarjolla.

Sote-uudistuksen lähtökohtana oli se, että perusterveydenhuoltomme oli liian huonolla tolalla, koska aina erikoissairaanhoito oli ollut paikkaamassa tarvetta. Asianlaitaa ei voi korjata ilman, että perusterveydenhuoltoon laitetaan lisää resursseja, mutta samalla pitää huolehtia siitä, että erikoissairaanhoito ei kärsi liikaa. Mikäli päinvastoin siirretään resursseja perusterveydenhuollosta ja sosiaalipalveluista erikoissairaanhoitoon, otetaan askel täysin päinvastaiseen suuntaan.

Lähtökohtaisesti yksityinen vai julkinen toimija -keskustelussa ei tule olla ideologinen kumpaankaan suuntaan. Molemmilla sektoreilla on omat vahvuutensa. Yksityisiä toimijoita tuleekin käyttää eritoten niissä toimissa, missä se on kustannustehokkaampi. Kuitenkin kaikessa tulee myös muistaa se, että hyvinvointialueella on viimesijainen velvollisuus järjestää palvelut asukkaille, jonka takia yksityistä kannattaa käyttää ensisijaisesti täydentämään, ei korvaamaan, palveluita. Muussa tapauksessa käy helposti niin, että yksityinen pystyy määrittelemään hinnan, joka julkisen on pakko maksaa.

Koska ihminen ei voi valita tuleeko hänelle kuukautisia vai ei, olisi tärkeää mahdollistaa riittävät kuukautissuojat erityisesti nuorille, varallisuudesta riippumatta. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on järjestänyt aiheesta kokeilun, ja siinä kokeiluun osallistuneista viidesosa oli jättänyt kuukautissuojia ostamatta, koska heillä ei ollut niihin varaa.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen tänä päivänä tarjoamat palvelut ovat pääosin sellaisia, joista merkittävä leikkaaminen toisi säästöjä lyhyellä aikavälillä, mutta maksaisi pitkällä aikavälillä. Hyvinvointialueen tulee toimia pitkäjänteisesti, ja tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät asukkaita myös pidemmälle kuin seuraaviin vaaleihin asti. Talouden tasapainottamiseksi katsoisin ensin nykyisten palvelujen vaikuttavuutta ja tehokkuutta. Tärkeää on myös huomata, että ihmiset muuttavat kuntarajojen yli usein juuri palveluiden perässä, jolloin esimerkiksi hyvät palvelut voivat olla vetovoima hyvinvointialueelle.

Toimivassa markkinataloudessa ihmisten ahkeruudesta, osaamisesta ja sen erityislaatuisuudesta maksetaan enemmän, ja niin pitääkin olla, jotta markkinat toimivat tehokkaasti. Itseisarvoa suurilla tuloeroilla ei kuitenkaan ole. Liian suuriksi tuloerot eivät kuitenkaan saa kasvaa, sillä silloin ne lisäävät turvattomuutta, näköalattomuutta ja pahimmillaan järkyttävät yhteiskuntarauhaa. Tällaisesta ei kuitenkaan ole vielä suurta pelkoa Suomessa. Kokonaisuuden kannalta pitäisin kuitenkin tärkeimpänä, että jokaisella on mahdollisuus hyvään elämään, ja että rahalla ei voisi ostaa poliittista vaikutusvaltaa.

Valtio puuttuu nyt jo merkittävästi markkinoiden toimintaan erinäisten säilyttävien yritystukien ja rikkaille sekä fossiilisiin kohdistuvilla veroalennuksilla. Ennemmin sanoisin, että talous olisi reilumpi, mikäli siirryttäisiin suuryrityksiä suosivasta tuki- ja veropolitiikasta sellaiseen, jossa menestymisen mahdollisuudet olisivat yhtäläisiä myös pienemmille yrityksille. Toimivat markkinat vaativat toki sääntökehikkoja toimiakseen, ja ne sääntökehikot vaativat toimiakseen riittävää valvontaa. Esimerkiksi Kilpailu- ja kuluttajavirastolla pitää olla tosiasialliset mahdollisuudet puuttua epäreiluun kilpailuun ja epäterveelliseen toimintojen keskittymiseen. Tästä hyvä esimerkki on sote, jossa suuret terveysjätit ostavat pieniä yrityksiä, joiden liikevaihto on kilpailulain minimiä pienempi.

Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on täynnä byrokratiaa ja erilaisia lomakkeita ja tiedonantoja. Jokainen, joka on koskaan nostanut toimeentulotukea tai työttömyyspäivärahaa tietää, että sosiaaliturvaa ei ole Suomessa helppoa saada. Sosiaaliturvaa pitäisikin kehittää perustulon suuntaan, joka mahdollistaisi erinäiset keikkatyöt, osa-aikaisuudet ja yrittäjyyden modernissa työmarkkinassa. Tosiasia on kuitenkin se, että täysipäiväisten vakituisten työpaikkojen määrä on vähentynyt paljon, ja todennäköisesti tulee vain vähentymään. Se tarkoittaa sitä, että tukeakseen ihmisiä nykyaikaisissa katkonaisissa työsuhteissa ja yrittäjyydessä, pitäisi myös sosiaaliturvaa uudistaa sitä tukevaan suuntaan.

Kysymystä siitä, kannattaako jokin palvelu olla yksityisen vai julkisen sektorin tuottama tulisi ensisijaisesti tarkastella alakohtaisesti eikä ideologisesti. Esimerkiksi luontaisten monopolien ja julkisten palveluiden kohdalla on järkevää tuottaa palvelu julkisen toimesta tai vähintäänkin säädellä toimintaa tiukasti. Joillakin aloilla, kuten vähittäiskaupassa, ei taas julkisen sektorin kannata toimia, koska markkinat hoitavat sen tehokkaammin. Lisäksi väliin putoaa erinäisiä huoltovarmuuteen liittyviä aloja sekä toimintoja, jotka tuottavat julkishyödykkeitä. Tämä onkin asia, missä ei pidä suhtautua ennakkoluuloisesti niin yksityiseen kuin julkiseen sektoriin, vaan tehdä päätöksiä tutkitun tiedon ja taloustieteen perusteella.

Tutkimusten mukaan parhaat yritykset ja tiimit ovat monimuotoisia. Mikä on loogista, sillä eri kulttuurista ja taustoista tulevat ihmiset näkevät ja kokevat asiat eri tavalla. Ottamalla parhaat asiat kustakin kulttuurista, parannamme omaamme. Se ei toki tapahdu itsestään, vaan vaatii kotoutumisen tukemista, syrjinnän ja rasismin vastaista työtä sekä osallisuuden vahvistamista. Mutta mikäli emme kotouta täällä jo olevia maahanmuuttajia, menetämme heidän potentiaalinsa jollekin muulle maalle tai aiheutamme levottomuutta yhteiskunnassa.

Lähimmäisenrakkaus ja tasa-arvo, joista Uudessa testamentissa puhutaan ovat hyviä arvoja. Vastaavien arvojen päälle on myös pohjoismainen hyvinvointivaltio rakennettu. Kirkko ja valtio ovat kuitenkin syystä erotettu toisistaan, eikä millään uskonnolla pitäisi olla suoraa yhteyttä poliittiseen päätöksentekoon. Uskonnonvapaus on myös kirjattu perustuslakiimme.

Valtiota ei lähtökohtaisesti pitäisi kiinnostaa ihmisten sukupuoli. Yhteiskunta pitäisikin ensisijaisesti rakentaa siten, että ihmisen sukupuolella ei ole vaikutusta hänen elämäänsä.

Tätä väitettä ei tue arkijärki eikä tutkittu tieto. Kyllä, elämässä on hyvä olla kykeneväinen tottelemaan ja kunniottamaan auktoriteetteja, mutta sokea tottelevaisuus ei ole kenenkään etu. Sen sijaan itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun kykeneminen, omatoimisuus ja rohkeus ovat sellaisia arvoja, joiden päälle on paljon helpompi rakentaa elämää myös aikuisena.

Vaikka unohdettaisiin se, mikä on oikein, on päästöjen vähentäminen ja siihen uusien keinojen kehittäminen on Suomen etu. Elinkeinoelämä ja yritykset ympäri maailman pyrkivät kilvan vähentämään päästöjään, ja siihen toimivia ja kustannustehokkaita keinoja ei ole vielä liiaksi. Kehittämällä tapoja päästöjen vähentämiseen, Suomi voi saada merkittävän osan vihreän siirtymän markkinoista. Lisäksi on tietenkin suomalaisten etu, että pyrimme hillitsemään ja estämään ilmastonmuutosta, jotta suomalaisella luonnolla ja ympäristöllä on mahdollisuus säilyä myös jälkipolville.

Kukaan muu ei aja Suomen etua ellei suomalaiset. Meidän pitääkin olla aktiivisesti ajamassa niin ilmastonmuutoksen vastaista työtä, ihmisoikeuksien vahvistamista ja kansainvälisiin sopimuksiin nojaavaa maailmanjärjestystä, jotka ovat pienen maan etu. Yhtä lailla esimerkiksi EUn yhteinen velka puolustukseen olisi meidän etu, sillä se velvoittaisi myös läntisiä ja keskisiä Euroopan maita panostamaan puolustukseensa, jotta se ei olisi meidän ja muiden rajavaltioiden harteilla.

Ympäristön kustannuksella talouskasvun ja työpaikkojen luominen ei ole kestävää toimintaa, eikä se ole kannattavaa edes keskipitkällä aikavälillä. Taloutta tai työpaikkoja ei voi olla, mikäli ympäristö ei kestä meidän olemassaoloamme.

En sanoisi johtajaa vahvaksi, mikäli hän joutuu toimimaan sääntöjen rajamailla tehdäkseen asioita. Vahva johtaja on sellainen, joka onnistuu kokoamaan yhteistä rintamaa ja toimimaan kestävästi ja läpinäkyvästi sääntöjen puitteissa. Vaikka autoritäärinen johtaja kykenee saamaan lyhyessä ajassa paljon asioita tehtyä, se kehitys nojaa täysin kyseisen johtajan mielipiteisiin ja mielenalaa, ja se tuppaa heikentämään demokratiaa merkittävästi. Kansalaisten etu keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä on aina demokraattinen oikeusvaltio, vaikka se olisikin vähemmän tehokas lyhyellä aikavälillä.

Eri alueiden asuttuna pitäminen on monin tavoin hyödyllistä, esimerkiksi omavaraisuuden ja huoltovarmuuden kannalta. Kaikki ideat, joilla tämä mahdollistetaan kustannustehokkaasti ovatkin erittäin tervetulleita. Tosiasia on kuitenkin se, että jossain kohtaa kustannukset palveluiden ja infran järjestämisestä tulevat liian kalliiksi, jos väki tarpeeksi vähenee. Loputtomasti sitä ei voida tukea.

Kaupungistuminen itsessään on kansainvälinen megatrendi, jonka pysähtymisestä ei näy merkkejä, eikä sitä todennäköisesti voisi edes pysäyttää vaikka niin haluttaisiin. Se ei kuitenkaan poista maaseudun tarvetta, eritoten ruokahuollon suhteen. Vaikka itsekin tykkään asua väljästi, on kaupungeissa asuminen monella tavalla kestävämpää kuin pitkin taajamia. Myös paikallista elinvoimaa, kuten yrittäjyyttä ja kulttuurielämä, edistää huomattavasti paremmin tiivis asuminen kuin väljä. Näkisin siis kaupungistumisessa paljon potentiaalia, kunhan se tehdään järkevästi. Tämä on myös Länsi-Uudellamaalla ajankohtainen aihe asutuksen keskittyessä alueelle.