Karli Kelk

Palveluiden keskittäminen voi olla perusteltua, mutta sitä ei pidä pitää itseisarvona. Jos alueella on riittävä väestöpohja ja selkeä tarve lähiterveysasemalle, sen säilyttäminen voi olla järkevää. Samalla on kuitenkin tunnustettava taloudelliset realiteetit ja se, että keskittäminen voi tietyissä tapauksissa parantaa sekä tehokkuutta että palveluiden saatavuutta. Keski-Suomessakin joudutaan tulevaisuudessa tekemään vaikeita päätöksiä, mutta niitä ei tule perustella pelkästään säästösyillä. Palveluiden saavutettavuus ja laatu on varmistettava muun muassa digipalveluiden ja liikkuvien palveluiden avulla, jotta kaikki asukkaat saavat tarvitsemansa hoidon.

Mielenterveyspalveluihin on ehdottomasti lisättävä resursseja, erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. En kuitenkaan kannata sitä, että palvelut asetetaan vastakkain ja rahoitusta kohdennetaan yhdelle sektorille toisen kustannuksella. Sen sijaan on löydettävä tasapainoinen ratkaisu, jossa mielenterveyspalveluiden parantaminen ei tarkoita muiden tärkeiden palveluiden heikentämistä.

Pelastustoimen rahoituksen turvaaminen on tärkeää, mutta en hyväksy, että se tapahtuisi sote-palveluiden kustannuksella. Molemmat ovat keskeisiä kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, eikä niitä pidä asettaa vastakkain. Rahoitus on löydettävä siten, että molempien palveluiden laatu ja saavutettavuus voidaan taata.

Perusterveydenhuoltoon ja sosiaalipalveluihin tarvitaan lisää panostuksia, mutta en usko, että ratkaisu on vain siirtää rahaa ja työntekijöitä sairaaloista. Sote-palveluiden parantaminen vaatii isomman kokonaisuuden miettimistä, ei pelkkää resurssien siirtelyä paikasta toiseen. Sosialidemokraattien mielestä peruspalveluiden saatavuutta ja ennaltaehkäisevää hoitoa on vahvistettava, mutta niin, ettei samalla heikennetä muita palveluita. Tarvitaan tasapainoisia ja kestäviä ratkaisuja, ei hätiköityjä säästöpäätöksiä.

Lastensuojelun ensisijaisena tavoitteena on turvata lapsen etu, ei tuottaa voittoa suuryrityksille. Palveluiden laadun ja jatkuvuuden on oltava taattuja, ja julkisen sektorin vastuuta on vahvistettava. Samalla on tunnustettava, että hyvinvointialueiden resurssit ovat rajalliset, ja tarvittaessa myös yksityisiä palveluita voidaan hyödyntää täydentävänä tukena. Kestävä ratkaisu ei ole pelkästään yksityisten palveluiden karsiminen. Sen sijaan on vahvistettava julkisia palveluita, jotta lapsen hyvinvointi on aina etusijalla.

Kotihoito ja yhteisöllinen asuminen ovat tärkeitä vaihtoehtoja, mutta ne eivät saa korvata ympärivuorokautista hoivaa silloin, kun tarve on ilmeinen. Jokaisella ikääntyneellä on oikeus arvokkaaseen ja turvalliseen vanhuuteen, eikä palveluiden tulisi perustua pelkkiin säästötavoitteisiin. Laadukas kotihoito edellyttää riittäviä resursseja, jotta se ei tarkoita yksin pärjäämisen pakkoa. Ympärivuorokautisen hoivan paikkoja on turvattava niille, jotka sitä aidosti tarvitsevat.

On totta, että Suomi tarvitsee hoitajia myös ulkomailta, jos kotimainen työvoima ei riitä. Ennen kaikkea on parannettava kotimaisten hoitajien työoloja, palkkausta ja alan houkuttelevuutta. Ulkomaisten työntekijöiden rekrytoinnissa on varmistettava riittävä kielitaito ja kotoutuminen, jotta hoidon laatu ja potilasturvallisuus eivät kärsi. Hyvinvointialueiden on edistettävä reilua työelämää, jossa kaikilla on samat mahdollisuudet menestyä. Työntekijäpulaa ei kuitenkaan pidä ratkaista heikentämällä osaamisvaatimuksia.

Hyvinvointialueet ovat olleet toiminnassa vasta lyhyen aikaa, joten niiden yhdistämisestä on liian aikaista tehdä suuria linjauksia. Ennen uusia päätöksiä on arvioitava uudistuksen vaikutukset ja varmistettava, että palvelut kehittyvät oikeaan suuntaan. Tulevaisuudessa alueita voi olla vähemmän, mutta nyt tarvitaan vakautta, ei hätiköityjä ratkaisuja. Hallinnon keventämisen on tapahduttava siten, että palveluiden laatu ja saatavuus säilyvät ennallaan tai paranevat.

Hyvinvointialueiden tehtävien tarkastelussa on kuunneltava asiantuntijoita ja arvioitava hyvinvointiyhteiskunnan kestävyyttä. Jokaisen päättäjän on pohdittava tarkasti, mihin meillä on varaa, ja mistä ei voida tinkiä. Ennaltaehkäisevällä työllä voidaan keventää hyvinvointialueiden taakkaa, mutta se ei saa tarkoittaa palveluiden rajua karsimista. En halua nähdä kehitystä, jossa yhä suurempi osa palveluista siirtyy yksityisten toimijoiden vastuulle, sillä se vaarantaa tasa-arvoisen hoitoon pääsyn. Hyvinvointipalveluiden on perustuttava tarpeeseen, ei maksukykyyn. Päätösten on oltava harkittuja ja perustuttava pitkän aikavälin kestävyyteen, jotta julkiset palvelut säilyvät laadukkaina ja kaikkien saatavilla.

Hyvinvointialueiden verotusoikeus voisi vahvistaa niiden taloudellista itsenäisyyttä ja päätöksentekoa, mutta sen vaikutukset on arvioitava huolellisesti. On luotava kestävä ja oikeudenmukainen rahoitusmalli, joka ei lisää alueellista eriarvoisuutta tai kiristä verotaakkaa kohtuuttomasti. Verotusoikeus voisi antaa hyvinvointialueille enemmän mahdollisuuksia kehittää palveluita paikallisten tarpeiden mukaan. Tämän ohella on kuitenkin varmistettava, että myös heikompien alueiden palvelut turvataan riittävän vahvalla tasausjärjestelmällä.

Ilta- ja viikonloppujen kiirevastaanottojen keskittäminen on herättänyt huolta, mutta ennen kuin tehdään uusia päätöksiä, on arvioitava sen vaikutukset luotettavan datan pohjalta. Hyvinvointialueen talouden ollessa tiukoilla päätösten on oltava harkittuja ja pitkäjänteisiä. Palveluiden saavutettavuus on turvattava, mutta mahdollisia muutoksia tulee tehdä vasta, kun tiedämme, miten keskittäminen on käytännössä toiminut ja millaisia seurauksia sillä on ollut.

Ikäihmisillä on oikeus laadukkaaseen hoitoon, turvallisuuteen ja läheisten tukeen. Palvelupaikan tulisi lähtökohtaisesti löytyä mahdollisimman läheltä, mieluiten omasta kunnasta. Samalla on oltava joustavuutta, jotta rajakuntien asukkaille voidaan tarjota hyvä hoivapaikka myös lähikunnasta tai tarvittaessa toisen hyvinvointialueen puolelta, jos se parantaa hoidon saatavuutta ja laatua. Ensisijaisen tärkeää on varmistaa, etteivät etäisyydet kasva kohtuuttomiksi ja että palvelut säilyvät inhimillisinä ja saavutettavina.

Sairaala Novan ruuhkautuminen on tosiasia, mutta erikoissairaanhoidon hajauttamista on harkittava tarkoin. Päätösten on perustuttava huolelliseen arvioon, jotta vältetään hallitsematon kustannusten kasvu ja henkilöstön kuormituksen lisääntyminen. Hajauttaminen voi parantaa palveluiden saavutettavuutta, mutta sen on oltava suunnitelmallista ja taloudellisesti kestävää. Nopeiden ratkaisujen sijaan tarvitaan johdonmukaista ja pitkäjänteistä päätöksentekoa.

Julkiset palvelut ja sosiaalietuudet eivät ole menoeriä vaan investointeja hyvinvointiin ja tasa-arvoon. Koulutus, varhaiskasvatus, liikunta- ja kulttuuripalvelut sekä julkinen liikenne ovat keskeisiä arjen sujuvuudelle ja mahdollisuuksien tasa-arvolle. Jos on valittava leikkausten ja palveluiden turvaamisen välillä, kannatan mieluummin maltillisia veronkorotuksia – vastuullinen taloudenpito ei tarkoita hyvinvointivaltion purkamista.

Osaamista ja ahkeruutta tulee palkita, mutta tuloerojen kasvu ei saa johtaa eriarvoistumiseen. Jokaisen on pystyttävä tulemaan toimeen palkallaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Sukupuolten välisiä palkkaeroja on kavennettava, ja tuloerojen liiallista kasvua on ehkäistävä, jotta kaikilla on oikeus hyvään elämään ja tasavertaiseen asemaan.

Valtion rooli on varmistaa, että markkinat toimivat reilusti ja että kaikilla on pääsy peruspalveluihin. Tasapuoliset palvelut kuntasektorilla ovat tärkeitä, mutta samalla on löydettävä tasapaino, jossa valtio ja yksityiset toimijat tukevat toisiaan häiritsemättä markkinoiden toimivuutta.

Väite, että Suomessa olisi liian helppo elää sosiaaliturvan varassa, on harhaanjohtava. Viime aikojen leikkaukset ovat heikentäneet perusturvaa merkittävästi: ansiopäivärahan porrastus leikkaa tuloja nopeasti, asumistukea on pienennetty ja toimeentulotuen ehtoja on kiristetty. Esimerkiksi Jyväskylässä vuokrat ovat nousseet, mutta asumistuki ei riitä kattamaan kuluja. Pienetkin ansiot voivat johtaa tukien leikkauksiin, mikä lisää epävarmuutta. Sosiaaliturva on turvaverkko, ei pysyvä elämäntapa, ja sen leikkaukset kohdistuvat eniten pienituloisiin.

Valtio ja kunnat voivat olla yritysomistajia siinä missä muutkin, ja menestyvät omistukset voivat tuoda lisätuloja yhteiskunnalle. Omistuksesta luopumisen sijaan olennaista on huolehtia siitä, että omistajuus on taloudellisesti kannattavaa ja tukee kuntalaisten etua.

Suomen monikulttuuristuminen tuo sekä mahdollisuuksia että haasteita. Onnistunut kotoutuminen vahvistaa taloutta, tuo osaavaa työvoimaa ja rikastuttaa kulttuuria. Maahanmuuttajilla on paljon annettavaa yhteiskunnalle, kun he pääsevät mukaan työelämään ja yhteisöihin. Haasteena on varmistaa, että kotoutuminen toimii eikä synny eriytymistä tai vastakkainasettelua. Kielitaidon ja työllistymisen tukeminen on keskeistä, jotta kaikki voivat osallistua täysivaltaisesti yhteiskuntaan. Suurin osa suhtautuu maahanmuuttajiin asiallisesti, mutta julkisessa keskustelussa korostuvat usein ääripäät, mikä voi ruokkia turhia pelkoja.

Politiikan on palveltava koko yhteiskuntaa, ei vain tiettyä katsomusta. Kristinusko on osa Suomen historiaa, mutta päätöksenteon on perustuttava yhteisiin arvoihin kuten tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, ei uskonnollisiin dogmeihin. Uskonto on henkilökohtainen asia, eikä sen tule ohjata lainsäädäntöä tai koulutusta. Demokratian on turvattava kaikkien yhdenvertaiset oikeudet vakaumuksesta riippumatta.

Jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi sellaisena kuin on. Sukupuolen moninaisuuden huomioiminen ei ole keneltäkään pois, mutta sen sivuuttaminen voi rajoittaa joidenkin oikeutta elää täysipainoista elämää. Tasa-arvoinen yhteiskunta perustuu kunnioitukseen ja syrjimättömyyteen, mikä vahvistaa yhteisöllisyyttä ja parantaa kaikkien hyvinvointia.

Lapsen kasvatus ei voi perustua vain tottelevaisuuteen ja auktoriteettien kunnioittamiseen – tärkeää on myös oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden, tunne- ja vuorovaikutustaitojen sekä itsenäisen ajattelun oppiminen. Hyvä kansalaisuus rakentuu tasapainosta, jossa lapsi oppii kunnioittamaan muita mutta myös kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita kriittisesti. Arvoja ei voi asettaa yksiselitteiseen tärkeysjärjestykseen, sillä ne tukevat toisiaan ja luovat pohjan tasapainoiselle ja osallistavalle kansalaisuudelle.

Suomen on vähennettävä päästöjään ja edettävä kohti hiilineutraaliutta, mutta samalla on huomioitava taloudellinen kestävyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Nopeampi siirtymä puhtaaseen energiantuotantoon ja vihreisiin ratkaisuihin tuo pitkän aikavälin hyötyjä kuten työpaikkoja ja parempaa elämänlaatua. On tärkeää, että siirtymä on hallittu eikä kuormita kohtuuttomasti kansalaisia tai yrityksiä. Jos kaikki maksaa liikaa kerralla, ratkaisut on toteutettava vaiheittain ja resurssiviisaasti – mutta viivyttely ei ole vaihtoehto.

Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnista on huolehdittava, mutta eristäytyvä itsekkyys ei ole kestävä tie. Olemme osa kansainvälistä yhteisöä, ja yhteistyö tuo turvallisuutta, taloudellisia mahdollisuuksia ja vaikutusvaltaa. Suomi ei voi sulkea itseään muulta maailmalta – viisas politiikka yhdistää kansallisen edun ja globaalin vastuunkannon.

Ympäristön ja talouskasvun ei tarvitse olla ristiriidassa – vastuullinen teollisuus luo kestäviä työpaikkoja ja houkuttelee investointeja. Kestävän kehityksen mukainen elinkeinoelämä ei ole enää valinnainen vaan välttämättömyys. Tulevaisuuden työpaikat syntyvät vihreän siirtymän kautta, ja kestävä päätöksenteko yhdistää ympäristönsuojelun, talouskasvun ja elinkeinoelämän kehityksen.

Suomessa johtamisen on perustuttava tasapainoisuuteen, ei sääntöjen venyttämiseen. Vahva johtajuus ei tarkoita itsekkyyttä tai kansainvälisten sitoumusten sivuuttamista. Pienen maan etu on vakaassa, ennakoitavassa päätöksenteossa, ei populistisessa tai autoritaarisessa johtamistavassa.

Koko Suomen asuttuna pitäminen on tärkeää niin turvallisuuspolitiikan kuin inhimillisyydenkin näkökulmasta. Harvaan asutut alueet vahvistavat huoltovarmuutta ja alueellista vakautta, mutta samalla on tunnistettava väestön vähenemisen tuomat haasteet. Pienenevät ikäluokat tarkoittavat, ettei kaikkia alueita voida väkisin pitää asuttuina, jos elinmahdollisuudet heikkenevät. Siksi aluekehityksen on perustuttava realismiin – palvelujen ja työpaikkojen turvaaminen on ratkaisevaa, jotta kaikki alueet voivat säilyä elinvoimaisina ja kehittyä kestävästi.

Kaupungistuminen tuo taloudellisia ja sosiaalisia hyötyjä, mutta kaikille kaupunkielämä ei ole houkutteleva vaihtoehto. Jokaisella on oikeus valita asuinpaikkansa, mutta on myös ymmärrettävä, että haja-asutusalueilla palvelut eivät voi olla yhtä kattavia kuin kaupungeissa. Tasapainoinen aluekehitys tarkoittaa sitä, että sekä kaupunkien että maaseudun elinvoimaa tuetaan realistisesti ja kestävällä tavalla.