Tuomo Liljenbäck

Lähipalveluiden liiallinen karsiminen tai vieminen kauemmas eriarvoistaa ihmisiä. Toki hyvinvointialueen palveluverkkoa on pystyttävä tarkastelemaan kriittisesti - liian pienellä väestöpohjalla kaikkia palveluita ei kannata ylläpitää. Mutta kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta liikkua helposti pitkiä matkoja, joten lääkäri on voitava tavata edes joinain päivinä viikosta. Joskus liikkuva lääkäri tavoittaisi potilaat paremmin. Palvelujen tarjonnassa on huomioitava myös alueellinen kysyntä. Yleisesti ottaen lähipalvelut lisäävät alueiden vetovoimaa. Etälääkäripalvelut ovat tietyissä tapauksissa hyvin näppäriä asiakkaille ja voivat tuoda säästöjä. On kuitenkin oltava tarkka, että asiakas ohjataan tarpeen mukaan lähivastaanotolle, sillä kaikkea ei voida selvittää ja ratkaista etäyhteydellä.

Ihmisten terveysongelmat tulee hoitaa ajoissa. Viivästynyt hoito voi johtaa oireiden pahenemiseen, pidempiin sairauslomiin ja jopa monimutkaisempiin sekä kalliimpiin erikoissairaanhoidon tarpeisiin. Nopeampi hoitoon pääsy vähentäisi paitsi yksilön kärsimystä ja olisi kansantaloudellisestikin parempi, kun ongelmat eivät pääse kroonistumaan. Lyhentäminen vaatii toki lisäresursseja, jotta hoidon laatu ei kärsi eikä henkilöstön kuormitus kasva kohtuuttomasti.

Hyvinvointialueiden itsehallintoa on vahvistettava ja annettava niille verotusoikeus, jotta ne voivat järjestää toimintansa tarkoituksenmukaisimmalla tavalla ja arvioida esim. yöpäivystysten tarpeen. Toki asiassa kannattaa tehdä läheistä yhteistyötä ympäröivien alueiden kanssa.

Mikäli julkinen puoli on pahoin ruuhkautunut, voi palvelusetelin käyttöä harkita hetkellisesti. Pitkällä tähtäimellä tulee kuitenkin varmistaa, että oma palveluntuotanto on riittävää.

Lähtökohtaisesti tulee pyrkiä siihen, että julkisella rahoituksella tuotetaan julkisia palveluita. Tällöin kokonaisuus on paremmin hallittavissa, mikä johtaa kustannussäästöihin. Vain rajatuissa poikkeustapauksissa hetkellisesti on hyväksyttävää maksaa yksityisiä terveyspalveluita verovaroin.

Mitä nuorempana mieli järkkyy, sitä vahingollisempaa se on. Siksi on hyvä priorisoida nuorten mielenterveyspalveluita, jos resurssit ovat tiukilla. Kuitenkin terapiatakuu täytyisi toteuttaa laajana, ei vain lapsia ja nuoria koskevana, joskin heidän osaltaan asia on erityisen tärkeä.

On tärkeää, että perheet pääsevät neuvolaan helposti, sillä matala kynnys käyttää palveluita edistää sekä lasten terveyttä että perheiden hyvinvointia, ja etäisyys vaikuttaa tähän kynnykseen. Psyykkisten ja fyysisten ongelmien ennaltaehkäiseminen on sitä tehokkaampaa, mitä aikaisemmin siinä onnistutaan. Toki palveluiden sijainteja täytyy voida tarkastella väestöpohjan mukaan ja neuvolapalveluita tulee kehittää asiakaskunnan tarpeiden mukaisesti.

Hammastarkastusten määrää on hyvä lisätä nykyisestä. Varhainen ongelmien havaitseminen vähentää myöhempää tarvetta kalliimmille hoidoille ja auttaa lapsia oppimaan hyvän suuhygienian. Tässäkin tapauksessa ennaltaehkäisyyn kannattaa panostaa, vaikka se hetkellisesti kasvattaisikin hoitojonoja.

Kaikkien alle 25-vuotiaiden on saatava maksuton ehkäisyä tarvittaessa, eikä raha saa olla kynnyskysymys. Myös ehkäisyneuvontaa on tarjottava. Tällä tavalla parannetaan nuorten seksuaaliterveyttä. Lisäksi maksuton ehkäisy on tehokas tapa ennaltaehkäistä terveysongelmia ja ei-toivottuja raskauksia, mikä tuo merkittäviä säästöjä yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä.

Kotihoito ei ole halvempaa järjestää asiallisesti, jos hoivan tarve on suurta. Kun tarvitaan laitospaikkaa, se täytyy järjestyä, jotta turvallinen elämä voi jatkua, mutta silloinkin tarvitaan riittävät resurssit. Yhdistetty malli, jossa kotihoito, yhteisöllinen asuminen ja ympärivuorokautinen hoiva muodostavat saumattoman jatkumon lienee taloudellisesti kestävin. Kotihoito on varmasti miellyttävin vaihtoehto, mutta se on mahdollista vain niin kauan, kuin se on turvallista järjestää.

Pelkkä kiinteä mitoitusluku ei yksin takaa hyvää hoitoa. Tärkeää on myös se, onko saatavilla riittävästi koulutettuja hoitajia, millaiset työolot heillä on ja miten työnjako toimii. Lisäksi asukkaiden hoivan tarve voi vaihdella suuresti, ja hoidon resursseja pitäisi pystyä kohdentamaan joustavasti tarpeen mukaan.

Lähtökohtaisesti tulee pyrkiä siihen, että julkisella rahoituksella tuotetaan julkisia palveluita. Tällöin kokonaisuus on paremmin hallittavissa, mikä johtaa kustannussäästöihin. Vain rajatuissa poikkeustapauksissa hetkellisesti (esim. jonojen purkamisessa) on hyväksyttävää maksaa yksityisiä terveyspalveluita verovaroin. Pysyvää mallia siitä ei kuitenkaan voi tulla.

Mahdollisuus ulkoilla on tietenkin erittäin kannatettavaa ja toivottavaa. Mutta ilman riittäviä resursseja pelkkä lain kirjaaminen ei takaa ulkoilua. On varmistettava, että hoivayksiköillä ja kotihoidolla on riittävästi henkilöstöä ja mahdollisuuksia toteuttaa ulkoilu turvallisesti.

Työvoiman riittävyys ei saa olla este palveluiden tuottamiselle. Työperäistä maahanmuuttoa tullaan jatkossa tarvitsemaan yhä enemmän työikäisen väestön koon pienetessä suhteessa palveluita tarvitseviin. Koulutettujen ammattilaisten tulee päästä Suomessa helposti oman alan töihin.

Potilasturvallisuuden kannalta riittävä kielitaito on tärkeää. Kielitaidon on voitava kehittyä myös työtehtävissä. Toisaalta muiden kielten osaaminen on myös voimavara yhä monikulttuurisemmassa ympäristössä.

En puuttuisi ihmisten vapauteen näin radikaalisti. Miten tällainen velvoite edes toimeenpantaisiin? Lisätään tarvittaessa koulutusmääriä riittävästi resursoituna ja vähennetään yksityisten palveluiden suosimista. Lääkäreiden tehtävistä julkisella puolella on saatava houkuttelevia, muutenkin kuin palkalla. Toimiva kokonaisuus vaatii tasapainoista resursointia, jolloin yhtä henkilöstöryhmää ei tarvitse houkutella vain rahalla. Palkkakilpailun sijaan lääkärien houkuttelua voidaan tehostaa hallinnollisen työn vähentämisellä, moniammatillisella tiimityöllä ja joustavilla työajoilla.

Vuokrahenkilöstön kustannukset ovat tosiaan kasvaneet kestämättömiksi. Asia tulee ratkaista tarvittaessa sääntelyllä, mutta se on vain väliaikainen ratkaisu eikä pureudu juurisyihin. Pelkkä hintakatto ei siis riitä, vaan on myös parannettava julkisen sektorin työoloja ja houkuttelevuutta, jotta vuokratyön tarve vähenisi luonnostaan.

Valtion tulee resursoida hyvinvointialueet riittävästi ja mahdollistettava pian maakuntavero palveluiden ja toimintojen riittävän rahoituksen takaamiseksi. Tietenkin on oltava myös kannustimia hoitaa laajemmat yhteistyötä vaativat asiat, kuten suuronnettomuuksiin varautuminen yhteistyössä muiden hyvinvointialueiden kanssa. Pelastustoimen tarpeet vaihtelevat alueittain, ja hyvinvointialueet voivat parhaiten huolehtia paikallisista eroista. Pelastustoimen linkki ensihoitoon on myös tärkeä ja osa palveluiden integraatiota. Tämä yhteys voisi kadota valtiollistamisessa. Hyvinvointialueille on annettava nyt työrauha, eikä tehdä nopealla aikataululla uusia suuria muutoksia.

Pelastusalan osaamisen varmistaminen on tärkeää, mutta työvoimapulatilanteissa tarvitaan myös joustavuutta. Vaativiin tehtäviin osallistuvilla tulee olla pelastusalan koulutus, mutta tukitehtävissä tai vähemmän riskialttiissa tehtävissä vaatimuksia voitaisiin tarvittaessa keventää. Tutkinnon puuttuminen ei myöskään automaattisesti tarkoita epäpätevyyttä, kokeneilla sopimuspalokuntalaisilla voi olla vankka käytännön osaaminen. Myös kelpoisuusvaatimuksia tulee voida arvioida joustavasti, jotta pelastusalan resurssit saadaan turvattua ilman, että turvallisuus vaarantuu.

Alueiden itsehallinnon kannalta on tärkeää, että ne voivat rahoittaa oman toimintansa. Se kannustaisi myös palveluiden järjestämiseen vastuullisesti mutta kustannustehokkaasti. Nykymallissa hyvinvointialueiden rahoitusta tulisi vahvistaa, jotta kuntien harrastaman alibudjetoinnin vaikutukset eivät aiheuttaisi ongelmia.

Tarvittaessa kyllä. Sote-uudistuksen tarkoitus oli hillitä kustannusten kasvua tulevaisuudessa - mutta kustannukset tulevat kuitenkin kasvamaan väestön ikääntyessä. Maltillisesti veroja korottamalla voidaan säilyttää palvelutaso, tai jopa parantaa sitä. Meidän on uskallettava investoida ihmisten hyvinvointiin. Palveluiden taso turvaamalla ja erityisesti ongelmien ennaltaehkäisyyn panostamalla säästetään suuret summat tulevaisuudessa. Myöskin eriarvoistumiskehitys on torjuttava.

Maailman terveysjärjestö (WHO) pitää lihavuutta monimutkaisena kroonisena sairautena, joka vaatii kokonaisvaltaista hoitoa. Elintapamuutokset olisivat tietysti toivottava ensisijainen ratkaisu, mutta lihavuus ei ole yksilön itsensä päätettävissä, vaan siihen vaikuttaa myös monet taustatekijät. Toki lihavuuslääkkeet toisivat lisää kustannuksia, mutta voisivat toisaalta poistaa tarvetta hoitaa kalliisti lihavuuden aiheuttamia ongelmia: lihavuuden tehokas hoito voi vähentää esimerkiksi tyypin 2 diabeteksen ja sydänsairauksien hoitokuluja. Ilman julkista tukea hoito jää helposti vain varakkaiden saatavaksi, joka taas syventää terveyseroja.

Terveydenhuollossa joudutaan jo nyt tekemään priorisointia resurssien rajallisuuden vuoksi. Silti hoidon kohdentaminen pelkän parantumisennusteen perusteella on eettisesti ongelmallista. Ennusteet ovat aina kuitenkin ennusteita. Ja myös potilaat, joiden ennuste on huono, voivat hyötyä hoidosta ja heidän elämänlaatu voi parantua. Esimerkiksi kroonisesti sairaat ja vanhukset hyötyvät hoidosta, vaikka he eivät parantuisi täysin. Näiden jääminen ilman hoitoa olisi taas yksi lisäriski eriarvoistumiselle.

THL:n 19.12.2024 julkaistun raportin mukaan "johtaja"-nimikkeillä työskentelevien määrä väheni 53 prosenttia (noin 290 palvelussuhteella) vuodesta 2022. Vaikuttaa siis siltä, että johtamisrakennetta on tehostettu jo merkittävästi. Hyvinvointialueet ovat suuria ja monimutkaisia organisaatioita ja ne kantavat laajaa vastuuta hyvinvointivaltion keskeisistä tehtävistä. Siksi johtamisrakenteen on oltava asianmukainen, eikä pelkkä luku tietyn sanan yhteydessä kerro vielä kaikkea. Johtamisen laatu ja johtamisjärjestelmä merkitsevät paljon. Hyvinvointialueiden ollessa vielä jossain määrin muutostilassa johtajien määrässä voi tapahtua vaihtelua.

Äänestäjien täytyisi muistaa oma vastuunsa päättäjien valinnassa, se vaatii perehtymistä poliitikkojen toimintaan. Mutta toki vallan keskittymistä tulee aina pyrkiä vähentämään. On myös selvää, ettei kansanedustajan aika voi riittää useiden samanaikaisten luottamustoimien hoitamiseen laadukkaasti. Siksi voisi olla perusteltua rajoittaa mahdollisuutta kolmoisrooliin, eli kunta, alue ja eduskuntatasolla vain kahteen näistä. Kuitenkin kansanedustajan kokemuksesta ja verkostoista voi olla suurta hyötyä paikallisessa päätöksenteossa. Rajoitusten tulee aina pohjautua lakiin, ei vapaaehtoisuuteen.

Johtajien palkkojen tulisi olla jossain määrin linjassa myös hyvinvointialueen muun henkilöstön palkkojen kanssa. Toisaalta pääministerin tehtävä poikkeaa hyvin paljon pajon konkreettisempia asioita tekevän hyvinvointialueen johtamisesta, ja hyvinvointialue on laaja monimutkainen organisaatio. Pätevistä johtajista voidaan joutua myös kilpailemaan.

Pidemmällä aikajänteellä kyllä, asiantuntijoiden suositus on ollut 1-5 aluetta. Mutta nyt on syytä antaa hyvinvointialueille työrauha, jotta jatkotoimenpiteistä pystytään päättämään, kun tietoa on kertynyt tarpeeksi.

Tällainen keskittäminen olisi täysin kestämätöntä ja toisi ongelmia, jotka voisivat viedä mahdolliset kustannushyödyt. Myöskin Imatran Honkaharjun kiirevastaanotto on syytä säilyttää, sillä etäisyydet pohjoisemmasta Etelä-Karjalasta Lappeenrantaan ovat hyvin pitkiä. Tiettyjä erikoispalveluita on perusteltua keskittää Lappeenrantaan. Joissain tapauksissa lähipalveluiden tarvetta voidaan vähentää etävastaanottojen kautta, eikä aina kannata maksaa seinistä, jos palvelu voisi liikkua asukkaiden luokse.

En sulje vaihtoehtoa pois, mutta lähtökohtana ei tulisi olla hetkellinen taloustilanne, vaan pidemmällä aikajänteellä parhaiten toimivat kokonaisratkaisut palveluiden ja hallinnon järjestämisessä. Ylipäänsä valtion tulisi huolehtia riittävästä rahoituksesta, eikä kurjistaa hyvinvointialueiden tilannetta.